Palden Gyatso: Lumen alla palaa - otteita kirjasta

Drapchissa tapasin Yulu Dawa Tseringin. Hän oli sävyisä, varuillaan oleva mies, jolla oli erityisen suuri kuuntelemisen taito. Yulu oli yksi Gandenin luostarin kuuluisimmista jälleensyntyneistä lamoista. Hän oli ollut vankilassa vuodesta 1960 aina vuoteen 1979 saakka ja oli pidätetty uudelleen vuonna 1987. Olin kuullut Yulun tapauksesta Kiinan televisiouutisissa, mutta nyt hän hieman hämillään kertoi oman tarinansa. Hänet oli kutsuttu ystävänsä luokse päivälliselle ja oli siellä sattumalta tavannut entisen munkkiystävänsä, jonka oli tuntenut vuosia sitten. Tämä munkki oli paennut Tiibetistä ja asettunut asumaan Italiaan. Hän oli nyt tullut käymään kotimaassaan italialaisen toverinsa kanssa. Päivälliskeskustelun aikana Yulu oli tullut maininneeksi, että Tiibetin ongelmat voitaisiin ratkaista ainoastaan, jos maa saisi takaisin itsenäisyytensä.

Jotenkin tämä keskustelu oli tullut kiinalaisen turvallisuusviraston tietoon. Yulu ja hänen isäntänsä Thupten Tsering pidätettiin välittömästi ja heitä syytettiin "vastavallankumouksellisen propagandan levittämisestä". Yksinkertainen päivälliskeskustelu ylennettiin kansainväliseksi salaliitoksi! Turvallisuusviraston mukaan kokoontumisen tarkoituksena oli ollut "saada tukea ulkomailta".

Yulun tuomion julistamisen jälkeen Gandenin munkit panivat täytäntöön mielenosoituksen Lhasassa vaatien hänen vapauttamistaan. Tämä tapaus johti suurimpaan mielenosoitukseen, mitä Lhasassa oli nähty ja johti sotalain julistamiseen koko Tiibetissä.

Seitsemännen prikaatin joka ainoalla vangilla oli oma tarinansa kidutuksista ja koettelemuksista, mutta me emme lannistuneet. Kiinalaiset jatkoivat pidätyksiään ja pian poliittisia vankeja oli satamäärin Drapchissa. Useimmat näistä olivat nuoria munkkeja. Kiinalaiset kutsuivat heitä "Dalai-laman juokseviksi koiriksi". Se oli tarkoitettu haukkumasanaksi, mutta meille se oli paremminkin ylpeyden aihe, koska Dalai-lama yhä merkitsi meille vapautta.

Hakkaamiset eivät estäneet meitä lainkaan, vaan järjestimme mielenosoituksia vankilassakin. Kerroimme nuorille vangeille, että he eivät koskaan saisi näyttää vartijoille pelkoaan, koska pelko antoi vartijoille voimaa. Kolmekymmentä vuotta vankilassa oli opettanut minulle, että armon anominen ei milloinkaan auttanut, koska se mitä saisit ei ollut armoa.

Talvella 1990 vihamielisyys viranomaisten ja poliittisten vankien välillä kehittyi avoimeksi ristiriidaksi. Muistan kuinka kylmä tuo talvi oli ja olin iloinen, että minun ei tarvinnut olla ulkotyössä. Työskentelin pääasiallisesti kuumissa, kosteissa kasvihuoneissa, joissa koin ahtaan paikan kammoa. Taimille ja isoille puille levitettiin hyönteismyrkkyä ja se sai aikaan kestämättömän lemun suljetuissa kuvuissa.

Joulukuun 15. päivänä järjestimme ensimmäisen mielenosoituksen Drapchin vankilan sisäpuolella. Meidät sai toiminaan se, mitä oli tapahtunut nuorimmalle poliittiselle vangille nimeltä Lhakpa Tsering. Lhakpa oli saanut kolmen vuoden vankeustuomion, koska oli muodostanut koulussaan, Lhasan keskikoulussa numero yksi, itsenäisyyttä kannattavan ryhmän nimeltä Singi Tsogpa (Lumileijonajärjestö). Kaikki vangit pitivät Lhakpasta ja Lobsan Tsering kohteli häntä nuorempana veljenään.

Lhakpaa oli hakattu julmasti Gutsan tutkintovankilassa heti pidätyksen jälkeen. Kun hän saapui Drapchiin, vartija Pema Rigzin oli hakannut hänet pahoin. Jo pelkkä Pema Rigzinin nimi herätti vankien keskuudessa kauhua raakuuden esikuvana. Me kaikki voimme nähdä näistä pieksemisistä aiheutuneen vakavia sisäisiä vammoja. Lhakpa tuskin pystyi kävelemään ja hänen ruumiinsa oli kumarassa kuin vanhalla miehellä. Hän valitti jatkuvasti kovia tuskia vatsassaan. Annoimme hänelle jotain tiibetiläistä lääkettä ja Lobsang kehotti häntä menemään sairastupaan.

Lhakpa lähetettiin sieltä aina takaisin ja hänen sanottiin teeskentelevän sairasta. Yhtenä yönä heräsimme viereisestä huoneesta kuuluvaan korinaan. Ihmiset alkoivat huutaa: "Lhakpa, Lhakpa!" He huusivat kovempaa ja kovempaa, mutta vartijat kieltäytyivät kuulemasta. Muistakin osastoista tuli vankeja liittymään kuoroon ja pyytämään apua. Pian koko vankilan vangit huusivat yhteen ääneen: "Nga-tso mi shi-gi-du" – "Ihmisiä kuolee".

Joku vangeista huusi, että vartijat olivat tulossa, ja huutaminen loppui äkillisesti. Tunsin duizhangin, prikaatinjohtajan äänen. "Missä se sairas vanki on?" hän huusi.

"Makuusellissä numero kahdeksan", huusivat vangit hänelle.

Sinä yönä Lhakpa siirrettiin sairastupaan. Prikaatinjohtaja uhkaili käsittelevänsä asian aamulla. Heti seuraavana aamuna ilmoitettiin, että viitosprikaatin oli osallistuttava kokoukseen. Asetuimme pihalle vartijoiden ympäröimänä. Toinen vahtiryhmä lähestyi meitä pitkät sähköpatukat kädessään. Duizhhang vaati saada tietää yöllisten tapausten syytä.

Emme piitanneet paljoa hänestä, koska näimme kolmipyöräisen ambulanssin poistuvan pääportilta. Tiesimme, että siinä vietiin Lhakpaa sairaalaan.

Illalla sain tietää, että Lhakpa oli todellakin aamulla viety Lhasaan sairaalaan, mutta samana iltana hän tuli jo takaisin. Lääkäri ei ollut löytänyt hänestä minkäänlaista vikaa. Yöllä hänen tilansa huononi ja hänet vietiin taas sairaalaan kolmipyöräisellä ambulanssilla. Lhakpa menehtyi matkalla sinne.

takaisin kirjaluetteloon - seuraava ote samasta kirjasta