Norbu Chophel
Tiibetiläisiä kansansatuja - luku kirjasta

Kivileijona, joka avasi suunsa

Kukaan ei oikein muista, koska tämä tapahtui, mutta se tapahtui erään ikivanhan vuoren juurella. Siellä asui vain kaksi ihmistä. Toinen näistä oli hyvin varakas, nimeltään Tenzin, toinen taas oli aivan rutiköyhä, nimeltään Phurbu. Phurbu oli ammatiltaan puunhakkaaja. Hän sai elatuksensa polttopuun myymisestä. Kun hän meni vuoren rinteille puita kasaamaan hän otti aina mukaansa hieman tsampaa evääkseen jaksaakseen raskaassa työssään.

Vuorella ei asunut ketään, mutta siellä oli yksi kivinen leijona. Kukaan ei enää muistanut mistä se oli alun perin tullut tai kuka oli sen kaivertanut. Joka päivä kerättyään kantamuksellisen polttopuita Phurbu istahti kivileijonan viereen eväitään syömään. Ja joka kerta hän muisti panna pienen palasen pakia leijonankin suuhun sanoen tälle: "Tässä on vähän tsampaa sinullekin, veli leijona, olepa hyvä!" Tätä hän oli tehnyt päivästä toiseen jo kuukausia ja vuosia.

Antaessaan taas kerran tapansa mukaan tsampaansa kivileijonalle tämä avasikin suunsa ja sanoi: "Kiitoksia oikein paljon, veli Phurbu. Olet todella ystävällinen mies. Ei sinulla itselläsikään niin kehuttavia eineksiä ole, mutta olet aina halukas jakamaan sen kanssani. Miten oikein voisin kiittää sinua?"

Phurbu pelästyi kovasti kuullessaan leijonan puhuvan. Vasta kun hän havaitsi, ettei leijona aikonutkaan syödä häntä Phurbu uskalsi hengittää vapaammin. Sitten he alkoivat jutella. "Veli leijona", sanoi Phurbu. "Olemme samassa veneessä. Sinullakaan ei ole ketään huolehtimassa sinusta, ja me molemmat kärsimme yksinäisyydestä. Siksi on vain luonnollista, että jaamme sen vähän mitä minulla on. Sääli vain, että olen niin köyhä etten voi koskaan tyydyttää koko nälkääsi."

"Olet todella hyväsydäminen ihminen*", sanoi kivileijona. "Tule tänne huomenaamulla ennen auringonnousua ja tuo joku säkki mukanasi. Saat minulta jotain. "Phurbu lupasi tulla ja lähti kotiinsa puutaakkansa kanssa.

Seuraavana päivänä ennen auringonnousua Phurbu tapansa mukaan nousi vuorelle kirveensä ja tsampa-pussinsa kanssa. Hän pysähtyi kivileijonan eteen ja tämä tervehti Phurbua: "Olet siis saapunut paikalle, veliseni." "Kuten näet, tässä olen", vastasi Phurbu. Vasta sitten Phurbu muisti, mitä leijona oli sanonut edellisenä päivänä.

"Pistä kätesi minun kitaani kun avaan sen", sanoi kivileijona. "Löydät sieltä kultaa. Saat ottaa niin paljon kuin haluat ja pussiisi mahtuu. Mutta muistakin vetää kätesi pois ennen kuin aurinko nousee, sillä silloin minä suljen kitani."

Phurbu lupasi toimia juuri noin.

Kivileijonan avattua mahtavan kitansa Phurbu kääri hihansa ja työnsi käsivartensa leijonan suuhun. Kuten oli luvattu, kultaa siellä oli, ja ennen pitkää pieni pussi oli kukkuroillaan. Phurbu sanoi kivileijonalle: "Leijona veliseni, olen todella kiitollinen sinulle!" Leijona vastasi, että Phurbu olisi voinut ottaa enemmänkin, jos olisi muistanut tuoda isomman säkin. Phurbu näytti täysinäistä pussiaan ja sanoi siinä olevan kylliksi koko loppuelämäksi. Juuri sillä hetkellä aurinko nousi ja kivileijona sulki kitansa. Siinä se sitten istui arvokkaana ja jylhänä kuten aina. Phurbu jatkoi polttopuun keräämistä, ja kun taakallinen oli valmis, hän lähti kotiinsa kovin innoissaan juuri saamastaan odottamattomasta rikkaudesta.

Kullalla Phurbu osti ruokaa, vaatteita ja myös talon. Nyt hänellä oli varaa mennä naimisiinkin, ja sai vaimokseen hyvän ja ahkeran tytön. Hänen ainaiset huolensa olivat nyt mennyttä.

Rikas mies Tenzin ei voinut olla huomaamatta Phurbun äkillistä vaurastumista. Itsekseen hän ajatteli: "Eilen tuo heittiö ei omistanut edes karvan vertaa vanhan aasin nahasta, mutta nyt sillä on lampaita ja karjaa ja vieläpä oma korkea talokin ruokavarastoineen. Miten ihmeessä se on saanut tuon kaiken aikaan, onkohan se petkuttanut tai ryöstänyt?" Hän päätti saada asian selville. Tenzin pistäytyi Phurbun luokse aivan noin vain sattumalta. Hän aloitti kehuskeluilla ja imartelulla ja sitten suoraan kysyi, kuinka Phurbusta oli tullut noin rikas.

Phurbu oli vain yksinkertainen ja kursailematon mies, joten hän kertoi Tenzinille kaiken aivan juurta jaksain. Kun Tenzin sai kuulla tämän, hänen kateudellaan ei ollut rajoja. syvästi huokaillen hän valitteli: "Minä en ole koskaan saanut osakseni sellaista onnenpotkua. Miksi en minäkin voisi saada tuollaista aarretta?" Vaivihkaa hän alkoi suunnitella mielessään miten voisi käyttää tätä rikastumistilaisuutta hyväkseen. Hän kyseli Phurbulta erityisen tarkkaan kaikkea mahdollista: missä se kivileijona oli, miten sille pitäisi sitä tsampaa antaa, miten kerätä polttopuuta, vieläpä uteli milloin olisi paras aika kiivetä vuorelle ja milloin tulla alas. Hän palasi kotiinsa vasta kun oli saanut tietää kaiken.

Sinä iltana Tenzin oli liian innoissaan saadakseen unta silmäänsä. Seuraavana päivänä hän puki ylleen nukkavierun lampaannahkaisen chupan ja kantaen olallaan kirvestä, köyttä ja pientä pussillista tsampaa lähti vuoren rinteelle ennen auringonnousua.

Siitä päivästä lähtien hän teki samoin monta, monta kertaa jakaen tsampaansa kivileijonan kanssa ja jutellen sille. Aika kului, mutta kivileijona ei vain avannut suutaan. Tenzin alkoi jo huolestua ja epäili, että häntä oli huijattu, tai sitten että hänen kivileijonalle antamansa tsampa-määrä oli riittämätön. Kullanhimonsa vallassa hän kuitenkin jatkoi, ja viimein hänen hetkensä oli tullut.

Eräänä päivänä kivileijona rupesi puhumaan: "Ystäväiseni, olet ruokkinut minua joka päivä. Tämä onkin viimeinen kerta kun sinua vaivaan."

Tenzin oli kivileijonan puheen kuullessaan kovin iloissaan, mutta sanoi vain: "Eipä kestä, vaikka kyllä minun perheeni on äärimmäisen köyhä."

Kivileijona jatkoi: "Älä turhia huolehdi. Tuo huomenna mukanasi kantokassi, niin annan sinulle jotain." Kuultuaan viimeisen lauseen Tenzin oli riemusta suunniltaan ja lupasi tehdä niin.

Seuraavana päivänä Tenzin heräsi hyvin aikaisin ja meni kivileijonan luokse valtavan säkin kanssa. Kivileijona varoitteli häntä, että käsi pitäisi ehdottomasti vetäistä pois kidasta ennen auringonnousua.

"Muistan kyllä aivan varmasti", lupaili Tenzin ja pyysi kivileijonaa avaamaan kitansa nopeasti. Kun kivileijonan suu avautui, Tenzin veti sieltä kultapalan toisensa jälkeen.

Kivileijona taas muistutti häntä: "Ystäväni, etkö jo ole saanut kylliksi? Aurinko on nousemaisillaan?"

Tenzin kahmi aina vain lisää kultaa ja sanoi säkin pian täyttyvän, vain pari kourallista enää puuttui. Mutta säkki oli liian suuri, joten siinä oli vieläkin tilaa.

Kivileijona varoitti häntä vielä kerran, mutta Tenzin ei siitä piitannut. kun hän viimeisen kerran pisti kätensä kivileijonan kitaan, aurinko puhkesi esiin idästä ja levitti säteensä kaikkialle yli vuorten ja kukkuloiden värittäen kaiken kullanhohtoiseksi. Kivileijona sulki suunsa.

Tenzin ei ehtinyt vetää kättään ulos. Autiolla vuorella kuului vain hänen huutonsa: "Minun käteni! Minun käteni!"

takaisin kirjaluetteloon